kostoksi en haluaisi sitä nimetä mutta tiedän, että kun seuraavan kerran näämme, luet sinä minun kasvoiltani kaiken mitä olen taas hymysyissä vailla katumusta tehnyt kun et ollut lähettyvillä.
en minä anteeksi pyydä, mutta kun päädymme vihdoin tilanteeseen missä tajuat etten olekaan odottanut sinua etkä sinäkään taaskaan minua, tulemme tajuamaan ajan kuluneen mittarissa loppuun.
ei meistä tule nyt enää mitään, varmastin sen kun tartuin häntä, sitä toista, kädestä ja hymyilin nätisti. enkä maininnut sinua sanallakaan. muutoksen tuulet iskevät kasvojani vasten samalla kun aurinko löytää tiensä takaisin tämän kaupungin kaduille.
en siis enää jää odottelemaan, tein sitä niin kauan että ehdin kyllästyä omaan hengitykseeni ja sydämensykkeeseen, joka painostaa minua rakastamaan. olen nyt huutanut auton ratissa vihaani ulos, kohta voit tehdä saman, kun saat tietää kaiken. olen päättänyt pilata tämän ja silti pyytää sinua jäämään yöksi, koska pakkaa ei kai koskaan voi sekoittaa liiaksi.
olen jo kolmessa kuukaudessa ehtinyt kääntää purjeet kohti uutta, nenäkorusta uuteen kehoon ja ajatusmalleihin. etkä sinä sovi niistä enää mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti