kysyit mitä tekisin jos hän tarttuisi minua kädestä ulko-ovella, minun läksiäisissäni kun olen jo pakannut rinkkani ja pyytäisi minua jäämään
nyt nään asiasta painajaisia
vaikka haluaisin painautua sinua vasten kylminä tuulisina öinä, en minä ehkä osaisi jäädäkkään
elän vain itselleni, itseäni varten, sen päätin aikoja sitten kun istuin hullujen huoneella odottamassa muiden sairaiden kanssa
mutta jos oikeasti anelisit, en tiedä kuinka kauan pystyisin sanomaan ei
vaikka luulen päästäväni rakkaudesta pikkuhiljaa irti, irrottavani otteeni melkein jokaisesta ihmisestä, huomaan silti kaipaavani jopa itseltäni salaa
vaikka kauhukuvat nyt jahtaavatkin minua en jaksa ahdistua liiaksi, kyllä hyvästien aika vielä tulee ja tiedän sen jo nyt sattuvan niin, että ensimmäiset päivät auringon lämmössä itken hotellin tyynyjä vasten ikävääni
silti kuvitellessani sen vapauden en osaa kuin hymyillä, vihdoin tiedän miten saan itseni onnellisemmaksi kuin koskaan
ja vaikka tämä kevät on jälleen tuonut mukanaan muutoksia ja jopa laskevia suhdanteita, on yksi ihminen, jota kohtaan minun rakkauteni on täysin järkkymätöntä
en ehkä osaa sitä näyttää, ja varsinkin nyt, kun muut ihmissuhteeni kokevat kolhuja, jotkut jopa ajautuen karille
mutta hän on nähnyt minusta sen melkein pahimmankin, hän on pelastanut minut tilanteista, joiden takia en voisi koskaan sanoa tarpeeksi monta kertaa kiitos
vain hän tietää minkä kappaleen tahtiin huudan öisin autossani, hän on minun runoihmeeni, niin kaunis ja uskalias ihmiseksi
hän herättää minussa vapauden ja runojen kaipuun, hänen seuransa ajaa minun sairauteni nurkkaan häpeämään
joten vaikka he muut lähtisivät minun läksiäisistäni etuajassa, eivätkä puhuisi minulle enää koskaan
ei minua edes haittaisi
kiitos siitä että sinä olet olemassa, kera heidän joiden jäljet ovat piirtyneet minuun vanhuuteen saakka
teidän takianne minä jäisin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti