berliinin kadut eivät huumanneet askeliani kuten pariisissa
mutta siellä jokainen kadunkulma tuntui alunalkaeenkin tutulta, jokainen kapakka sellaiselta, kuin siellä olisi jo viettänyt monen monta pitkälle venynyttä iltaa
ja minä toivoin niiden iltojen olevan totta, että kaikki tässä pikkukylässä tapahtuneesta olisi vain unta, satua jota pohditaan heti herättyään toisen vierestä
rakastuin tavattomasti tuntemattomiin, hymyilin hullua hymyä ja lopulta jalkapohjat eivät pystyneet enää kannattelemaan
minulle on annettu hopealautasella asioita, joista haaveilin vain hulluina hetkinäni, ja silti, se sama mustuus painaa rintalastaa ja vaatii minut perääntymään vaikka vaisto käskee juosta juosta juosta
enkä tiedä saanko sitä pakotusta koskaan loppumaan täysin. vaikka aistit palailevat hiljalleen luokseni, ja muistan nyt olinpaikkani jopa kaksi viikkoa sitten, hiljaiset äänet kuiskuttelevat kuitenkin korvan juuressa iltaisin ja kaupan kassalla keskellä kirkkainta aurinkon hetkeä
en saa enää unenpäästä kiinni kuten ennen, mutta nyt luonani käy heitä, joiden vieressä minua väsyttää armottomasti ja vaivun uneen lämpimän kehon vierellä. uusi huumeeni on nimeltään läheisyys, enkä saisi koskaan tarpeeksi
pelkään kuitenkin, että tämä koukku vie minut pohjalle nopeammin kuin mikään muu, sillä se saa minut laittamaan viestejä, joita kadun sekuntien päästä ja hän lupaa tulla kylään uudestaan, mutta samalla ajatua etoo minua
sillä millainen minä hänen silmissään oikeasti olen, kun hän osaa laittaa viestinsä juuri niin, että minä odotan juuri pinnani viimeiseen hetkeen, ja varmasti armahtaisin tyhmiä tekosia
hän ei tuntenut minun kehoani mutta kertoi silti asioita, joita muuten piti muilta salassa
hämmennyksen mylläkkä ottaa nyt minut uudelleen valtaansa, enkä kaipaa mitään niin kovin, kuin niitä kadunkulman kapakoita ja unohdusta siitä, kuinka hän hymyili suudelmaan
sillä minä olen tyttö joka suutelee ja karkaa, en ymmärrä käsivarsia jotka hyväilevät yön läpi ilman pahoja aikeita
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti