arviointilomake meistä

syksy piiskaa ensimmäisiä sateitaan vasten autojen kattoja ja ikkunalautoja, kertoo ruskan väreillään kuuman hiekan ja hellien hymyjen ajan olevan nyt ohi

prosessi prosessilta ja jokaisen askeleen  jälkeen on helpompi hymyillä

kai jokainen este on tehty elämääni sen takia, että lopulta anteeksianto luonnistuu ilman tuskaa ja tuhatta kyyneltä

ja vaikka olenkin nyt päästänyt ilmoille armahdukseni, koen silti katkeruuden hampaan järsivän otettaan minuun

kuinka haluisinkaan takaisin kesän hempeät kosketukset, lämpimän tuulen heittävän hiukset kasvoilleni kun nauran vitseillesi

nyt on vain havunneulasia tuulilasissa, liian pitkiä päiviä jotka samalla taittuvat pimeään liian nopeasti ja kaavakkeita, joihin minun pitäisi vertailla sinua

en vain osaa päättää, onko sinun olemassaolosi minulle vain hedonistista hetken huumaa vai kaipaanko sinua todella vierelleni

kaipaanko sinua vain iltaisin kynttilöiden äärellä, vai kaipaanko niin kuin kaipasin häntä ennen sinua

kukaan ei pitele minua öisin, mutta huomaan mahtuvani patjalle täydellisesti yksinäni, ja vaikka kipu on luokkaa sietämätön, syksy rauhoittaa minua hellällä otteellaan kaikesta huolimatta

en vielä keksi kaavioihin ratkaisua, mutta hetkellisesti pystyn jo irroittamaan siitä mitä meillä olisi voinut olla

joskus tulet olemaan vain hatara muisto, ja nauran silloin tapahtuneelle. silti kaiken keskellä, jokaisen anteeksiannon jälkeen, nään selkeämmin kenelle minun kuuluisi oikeasti antaa anteeksi

itselleni

saippuasarjoja

viimeisimmän jälkeen olen kohdannut itkevät kasvot ja kertonut etten tunne mitään, olen kohdannut toiset kasvot ja kertonut tuntevani liikaa
ja kuten tässä elämässä on tapana, mikään ei ole järjestynyt suunnitelmien mukaan

ja nyt kun olen tässä tärisevän kehoni äärellä en pysty käsittämään miten päädyn näihin tilanteisiin uudelleen ja uudelleen. kuinka luulin oppineeni, ettei sydäntään voi antaa toiselle olettaen sen palaavan ehjänä takaisin, luullen että sanat vastaavat tekoja. minun elämäni on saippuasarja, jota katsellaan toisessa maailmassa, henkäillen juonnenkäänteille, pohtien miten päähahmo koskaan tästäkään selviää.

itse mietin samaa mutta tiedän että kaiken kivun ja ahdingon keskeltä herään silti uuteen aamuun ja käännän jälleen uuden sivun, sillä nyt on heitä, joiden apu on korvaamatonta, ja vain näinä hetkinä huomaa ketkä pysyvät rinnalla läpi kyynelistä märkien öiden. ja ketkä seisovat vierellä hiljaa, kantaen salaisuuksia joilla voivat tuhota kaiken rakkaan ja pyhän. en kanna kaunaa, enkä aiheuta pysyviä vahinkoa. mutta silmiin katsominen sattuu nyt aivan liikaa. miksi minuun rakastuvat ne väärät, ne joille pystyn valehdella elämäni läpikotaisin, mutta totuuden tietävät valitsevat aina jonkun toisen.
on kai liikaa pyydetty, että joku pitäisi kiinni sellaisesta myrskystä jota ei koskaan pystyisi tavoittamaan.

ja myrskyn lailla minä nyt poistan keskusteluja, tyhjennän aivojen välimuistia. psykoottisten oireiden, kassakoneen piippauksen ja naapureiden hiljaisten äänien keskeltä löytyy vain yksi kipua kestävä mieli, jota kannattelee tällä hetkellä vain toive tulevasta.

ei olisi koskaan saanut luottaa ja päästää niin lähelle, että tietää kivun olevan väistämätöntä. mutta jos kärsiminen on vapaaehtoista, en suostu enää edes siihen. teidän anteeksipyyntönnekin tuntuvat oksennukselta kurkussa. ei ole enää ketään kuka pitäisi minua iltaisin, ei ketään joka keittäisi aamuisin kahvia eikä ketään ketä kertoisi minun silmieni kauneudesta. mutta jos se on vapauden hinta, hyväksyn sen ja jatkan eteenpäin.

sillä jos kaikki on saippuasarjaa, tästä lopusta tulee vuosisadan kohutuin tarina.

on aika selvitä

vaaditaan törmäyskursseja monesta suunnasta ja huolestuneita avunantoja, ennenkuin huomaa joutuneensa huomaamattaan oman pimeytensä vangiksi, jälleen. se hiipi taakse niin huomaamatta, en kesän riennoissa ehtinyt hätyytellä sitä poiskaan.  kohtaamista odottaa nyt pitkä ja kivinen mäki, jonka päällä ei ole kukaan kertomassa näköalasta. pitäisi oppia hiljaisuus, oma mieli, uudelleen ja vaikka se tuntuu samalta kuin kertominen sinulle siitä, kuinka sairasta kehoa kannattelenkaan, aion tehdä sen kaiken pystypäin.
väsymys tuntuu ikuiselta, ruoka menettää hiljalleen jälleen makuaan. itku tulee hiljaa iltaisin, kun et saavu tänne pitelemään minua. mutta toisaalta meissä on jotain jännittävää, uutta. autat tietämättäsi minua kestämään pitkät yöt joina en enää nuku, ja saavut luokseni välillä öisin, välillä kuudelta aamulla juomaan kahvia. haluaisin pelätä sinun satuttavan, mutta sinussa on jotain uudenlaista turvaa. ja kuitenkin tieto siitä, että minun silmäni eivät varmasti ole ainoat, joita katsellessasi hymyilet. ei huolta, selvitettävää löytyy kaikilta, on työkavereita, joiden pyynnöt kahvittelusta laittavat kiemurtelemaan, enkä tiedä miten kertoa kaikille, etten halua enää mitään.
nyt vaadittaisiin uusia tuulia, kaiken jättämistä jälkeen. mutta kantapään kautta on opittu, että ongelmat voittavat kilpajuoksussa aina. siispä on aika kohdata kaikki leuka ylhäällä, kävellä kohti niitä myrskyjä, joita haluaisi vältellä loputtomiin.

on aika pysyä mantereella syksyn läpi, sinnitellä ja koota palasia yhteen, jotta matkalla olisi helpompi lisätä osasia pelkäämättä muiden rikkoutumista.
on aika sinnitellä, on aika selvitä. tiskata tiskit ja sanoa ei. sillä kuten viisas mies baarin portailla minulle kertoi, älä vittu ole kenenkään jeesus

piilomerkityksien piiloleikki

berliinin kadut eivät huumanneet askeliani kuten pariisissa
mutta siellä jokainen kadunkulma tuntui alunalkaeenkin tutulta, jokainen kapakka sellaiselta, kuin siellä olisi jo viettänyt monen monta pitkälle venynyttä iltaa
ja minä toivoin niiden iltojen olevan totta, että kaikki tässä pikkukylässä tapahtuneesta olisi vain unta, satua jota pohditaan heti herättyään toisen vierestä
rakastuin tavattomasti tuntemattomiin, hymyilin hullua hymyä ja lopulta jalkapohjat eivät pystyneet enää kannattelemaan
minulle on annettu hopealautasella asioita, joista haaveilin vain hulluina hetkinäni, ja silti, se sama mustuus painaa rintalastaa ja vaatii minut perääntymään vaikka vaisto käskee juosta juosta juosta

enkä tiedä saanko sitä pakotusta koskaan loppumaan täysin. vaikka aistit palailevat hiljalleen luokseni, ja muistan nyt olinpaikkani jopa kaksi viikkoa sitten, hiljaiset äänet kuiskuttelevat kuitenkin korvan juuressa iltaisin ja kaupan kassalla keskellä kirkkainta aurinkon hetkeä

en saa enää unenpäästä kiinni kuten ennen, mutta nyt luonani käy heitä, joiden vieressä minua väsyttää armottomasti ja vaivun uneen lämpimän kehon vierellä. uusi huumeeni on nimeltään läheisyys, enkä saisi koskaan tarpeeksi

pelkään kuitenkin, että tämä koukku vie minut pohjalle nopeammin kuin mikään muu, sillä se saa minut laittamaan viestejä, joita kadun sekuntien päästä ja hän lupaa tulla kylään uudestaan, mutta samalla ajatua etoo minua

sillä millainen minä hänen silmissään oikeasti olen, kun hän osaa laittaa viestinsä juuri niin, että minä odotan juuri pinnani viimeiseen hetkeen, ja varmasti armahtaisin tyhmiä tekosia
hän ei tuntenut minun kehoani mutta kertoi silti asioita, joita muuten piti muilta salassa
hämmennyksen mylläkkä ottaa nyt minut uudelleen valtaansa, enkä kaipaa mitään niin kovin, kuin niitä kadunkulman kapakoita ja unohdusta siitä, kuinka hän hymyili suudelmaan

sillä minä olen tyttö joka suutelee ja karkaa, en ymmärrä käsivarsia jotka hyväilevät yön läpi ilman pahoja aikeita

supernova

kun sinä tokaiset auton takapenkillä meidän rakkautemme vielä joskus räjähtävän, kun pitelit minua kädestä matkalla oman tyttöystäväsi luo

kun sinä vietit alkuillan kierrellen, kysellen muttet antanut minulle suoraa vastausta ja sen jälkeen ilmestytkin tuijottelemaan muita samojen tahmaisten pöytien ääreen

kun sinä lisäät hymiöitä lauseittesi perään, mutta et oikeasti lupaa mitään

minä haluaisin kertoa, millaista on odottaa saamatta tietää oikeastaan, edes mitä. varron patjani päällä uudenlaista kosketusta, pystyn jo melkein arvailemaan kuka lupaa seuraavaksi hempeilyä, jonka jälkeen katumapäällä juostaan jonkun toisen, sen vanhan luo. ja samalla minä saan kokea sattumien summia, kun halailen tyttösiä tupakkakopeissa, enkä muuta haluaisikaan, kuin kertoa, mitä toinen puolisko on viikkoja sitten iltamyöhällä puuhannutkaan

mutta en uskalla, en halua rikkoa liian montaa kuplaa. olen vain se toinen, en hae sääliä, olen ikäänkuin sattumalta. ja vaikka kukaan teistä ei paina minua porttikongeja vasten, kukaan teistä ei kanna minun painavia laukkujani, pärjään hyvin.

sillä samalla, kun joudun kantamaan teidän muistojanne vuosien päästäkin, joudutte te tekemään minun kanssani täysin saman.

nyt on vapaapäiviä, uusia tuttuja, velvollisuuksia ja kujeiluita. sade on piiskannut maata, ja tunnen sen puhdistavan tätä levottomuutta sisältäni. on ollut juhlia, ja puoliksi täynnä olevia kaljatölkkejä. jokainen teko ja ihminen saa minut niin onnelliseksi ja samalla hermoromahduksen partaalle.

mutta kuitenkin, kaiken keskellä, maailma hiljeni, kun meidän kätemme koskivat ja tupakka vaihtoi suuta. enkä voinut kuin nähdä kuinka hyvin me vieläkin sopisimme juuri siihen ja tähänkin hetkeen. meidän hiuksemme ovat kiharat ja minä tiedän, että meidän rakkautemme olisi juuri oikeanlainen
supernova

yksinäisyyden paratiisi

minulle lupaillaan kylässä käymistä, loputtomia juhlia ja kahvikuppeja, mutta mitään ei näy ja yksinäisyys kehittelee nurkkiini pesäänsä
aamut ovat hiljaisia, öissä kuuluu vain naapureiden ääni
ja ahdistun omien ajatuksieni keskellä, kehitellen tapahtumaketjuja joiden todennäköisyys on hiuksenhieno

aamuaurinko tapailee puiden latvoja ja riennän paikoista toiseen
välillä jopa unohdan hänet, sillä olen nyt vihdoin hyväksynyt olleeni hairahdus, vahinko. eikä meidän tekemisemme kohtaa enää, olemme unohtaneet entisen. välillä kuitenkin muistan miltä kaikki tuntui ja haluaisin vain tuntea kaiken uudelleen

on vaikea olla paikallaan, mutta paratiisiin kuuluu myös heitä, jotka yllättävät minut luovuttamisen hetkillä ja jaksan taas
en anna anteeksi mutta unohdan
ja jälleen toisinpäin
en ole enää varma ketä rakastan ja ketä haluan kotiani asuttamaan, kenen haluan häivyttävän yksinäisyyden tunnetta nurkistani

mutta sitten on sinä. sinä uusi.
me emme olleet kahdestaan
emmekä minkään aineen alaisina, sinä kosketit minua kuin et saisi minusta selvää ja katseesikin kertoi hämmennyksen kiemuroista

kuka oikeasti olin ja miten olemme nyt tässä
et voinut ymmärtää

muttei minullakaan ole vastauksia, kello on yli kuuden aamulla etkä jättänyt jälkeesi yhtään muistoa, et keinoa tavoittaa
hyvä niin, tapaamme kyllä vielä

nyt olet minun salaisuuteni, sellainen, jolle hymyilen yksin iltakahvini äärellä
olit kovin hellä minun yksinäisyyteni suurissa pyörteissä ja nyt jaksan taas kosketuksista keveämpinä

et edes suudellut minua kun lähdit, ehkä sekin oli

hyvä niin

uutta uutta ja vanhaa

aikaisemmin kuin luulinkaan valloitan nyt paikkaa jota en osaa vielä kutsua kodiksi
nämä seinät eivät ole nähneet minun itkuani, eivät kipuani eivätkä suurinta onnea
näissä nurkissa eivät majaile muistot enkä osaa kuin vaeltaa huoneesta toiseen

pelottavinta on heräämisen ensihetki, kun ainoa ääni tulevat kadulta ja ymmärtää, ettei kukaan tiedä siitä että hengitän juuri tässä juuri nyt, niin lähellä

samalla nämä valkoiset seinät antavat uuden, koskemattoman vapauden
uuni on päällä aina iltaisin, vaatteet lattialla ovat aina omia eikä kukaan käske tiskaamaan ennenkuin huvittaa

huvituksista seuraava onkin sinun touhusi
lyöt minulle punaista ja kiertelet kun kyselen
olin huoletta yhden illan ja nyt jo tiedän sen vaihtuvan moniksi samanlaisiksi
vaikka yritän estää, jalkani laittavat minut silti etsimään sinua pimeistä tahmeista nurkista uudestaan uudestaan ja vielä kerran
toivo siitä, että sinun hymysi ilmestyisi jostain, tekisit samat vanhat temput ja saisin kellua siinä samassa olossa, jossa olen nyt kuukausia ollut

mutta nyt kun olen painanut lakin päähäni, sanonut hyvästit paikalle johon jätin kaiken pahan sisältäni ja sisustanut tuntemattomat seinät omikseni, olen päättänyt että on aika jättää myös ne olotilat kauas taakse, on aika hypätä tuntemattomaan

mukavuusalueeseen kuuluu itsesääli enkä jaksa enää katsella sitä uusien sohvatyynyjen välissä, tämän on lakattava

joten paina punaista, älä luota
minä löydän kuitenkin aina jonkun, jonka kannan sänkyyni nukkumaan

itseni.